Please reload

Robotit, Ryder Cup ja Rooma – mitä kuuluu Eurooppaan?

12.3.2019

FGA lähetti Janne Lehdon ja Esa Hukkasen edustamaan yhdistystä Roomaan eurooppalaisten kentänhoitoyhdistysten kattojärjestön FEGGA:n vuotuiseen konferenssiin. Paikalle oli kokoontunut kymmeniä kentänhoitoyhdistysten edustajia muun muassa Islannista, Portugalista, Irlannista ja Bulgariasta. Kaukaisimmat vieraat tulivat tälläkin kertaa Yhdysvalloista asti. Esa kertoo artikkelissaan – jossa pizza mainitaan vain tässä alkutekstissä – matkan ydinkohdista, kuten pastan syömisestä, robottiarmeijoista ja ruotsalaisille häviämisestä. Konferenssin esityksistä julkaistaan tarkemmat artikkelit vuoden mittaan FGA:n kanavissa ja Honourin uudessa digijulkaisussa. Esitysten aiheina oli muun muassa Ryder Cup 2018 ja 2022, robotiikka sekä kentänhoidon alueelliset haasteet.

  

Onko palvelulla väliä?

 

Olin pakannut auton valmiiksi jo illalla, joten sain nauttia aamupalani parin tunnin yöunien jälkeen ilman paineita. Silti onnistuin polttamaan teevedellä kieleni. Onneksi en ole kahvinjuoja, sillä palanut kieleni olisi pakottanut kieltäytymään joka puolella olleista herkullisen näköisistä espressoista – nyt se ei haitannut. Keskiöisen aamiaiseni jälkeen lähdin kello 3:45 liikkeelle ja kävin ostamassa Prismasta lentokoneeseen sopivan, riittävän pienen hammastahnan ja poimin matkakumppanini Janne Lehdon kyytiin. Lento lähti ajallaan, joten ehdimme Münchenissä vaihtoa odotellessa syödä toisen aamupalan. Ensimmäisestä ei tuntuvat olevan mitään hyötyä, vaan olimme Jannen kanssa molemmat yhtä nälissämme, vaikka hän ei ollut syönyt aamulla mitään.

 

Münchenin lentokentällä palvelu oli kaikilta kohtaamiltamme asiakaspalvelijoilta välinpitämätöntä. Ei siis varsinaisesti töykeää, vaan täysin ”hällä väliä” -luokkaa. Saimme kuitenkin vatsamme täyteen ja vesipullot matkaan, joten emme jääneet harmittelemaan kohtaloamme. Päästyämme Fiumicinon lentokentälle Rooman länsipuolelle meille tarjottiin runsaasti aikaa pohtia paikallisen palvelun ja työmentaliteetin tasoa. Ruumalaukkumme oli luokiteltu oversized-leimalla, joten odotimme sen saapuvan samalla termillä otsikoidulle paikalle matkatavarahihnan viereen. Pitkän odottelumme aikana alkoi näyttää siltä, että kaikkien lentojen matkatavarat saapuvat samalle hihnalle, mutta ihmiset ohjataan jonnekin muualle. Hihna oli täynnä laukkuja, mutta ympärillä näkyi vain muutamia ihmisiä, joista kukaan ei vaikuttanut odottavan pakaasiaan. Suurin osa paikalla olleista ihmisistä oli työntekijöitä – tai ehkä vain palkansaajia, koska kukaan ei näyttänyt tekevän mitään, vaikka palkka kyllä varmasti juoksi.

 

Kun olimme odotelleet riittävän pitkään, kävimme kysymässä infopisteeltä, milloin ja mihin laukkumme arvioidaan saapuvan. Ennen kuin pääsimme kysymään, jouduimme kuitenkin seuraamaan hyvän tovin tiskin takana käytävää työntekijöiden välistä keskustelua. Asiakaspalvelijat saivat asiansa sovittua häiriöstämme huolimatta ja pitkän puhelinneuvottelun jälkeen saimme kuulla, että laukkumme odottaa aulan toisessa päässä lattialla. Löysimme perille helposti, koska aluetta piiritti kymmenkunta palkansaajaa, joista kukaan ei ollut katsonut tarpeelliseksi viedä maassa köllöttävää laukkua sille osoitettuun oversized-lokeroon aulan toiseen päähän.

 

Olimme varanneet kuljetuksen nimelläni ja etsimme saapuvien lentojen aulasta taksikuskien ja kylttien joukosta oikeaa. Muutaman edestakaisin kävelyn jälkeen löysimme kyltin, jossa luki hotellimme nimi ja FEGGA. Tohdimme kysyä, mahtaako kyseessä varaukseni, vaikka pidimme sitä epätodennäköisenä, koska en varauksen yhteydessä ollut kertonut, mihin hotelliin olemme menossa tai että olemme FEGGA:n ryhmää. Kielimuurien vaikeuttaman keskustelun päätteeksi jostain paperista löytyi nimeni ja pääsimme liikkeelle. Siis emme autoon vaan parkkihalliin etsimään oikeaa autoa. Harhailun lopuksi auto löytyi ja pääsimme matkaan. Hotellille saavuttuamme pyysimme matkasta kuittia, mikä näytti saavan myöntävän vastauksen lisäksi aikaan jonkinlaisen oppimisprojektin, jossa kuljettaja pääsi ensimmäistä kertaa täyttämään kuittivihon sivuja.

 

Hotellille saapuminen ei luvannut liikoja kentästä.

 

Veimme aamun koettelemusten nälkiinnyttäminä tavaramme huoneeseen ja lähdimme suunnitelmamme mukaisesti golfklubille syömään. Pienen harhailun ja arvailun jälkeen löysimme hotellin parkkipaikkaa reunustavasta pensasaidasta kulkuväylän ja sen takaa klubille osoittavan kyltin. Kävelimme hotellilta kentän läpi klubitalolle aikeenamme mennä nauttimaan lounasta ja sitten pelaamaan. Matkaa oli pari väylänmittaa emmekä törmänneet matkalla pelaajiin. Jossain etäisyydessä näimme kaksi golfarin näköistä hahmoa, mikä loi hieman helpotuksen tunnetta: ehkä täällä saa pelata. Saavuimme klubin ravintolarakennukselle, jota kiertelimme jonkin aikaa huomataksemme vain, että se on suljettu. Emme siis saisi ruokaa. Löysimme ”caddy master” -suuntaan osoittavan kyltin ja lähdimme sinne.

 

Saako täällä pelata?

 

Caddiemasterin toimisto näytti minigolfradan myyntikojulta – ainoana erona se, että toimisto oli suljettu. Olimme lähettäneet tiiaikavarauksen saamiemme ohjeiden mukaisesti, joten päätimme hyvien tapojen rajoja uhmaten lähteä kentälle toivoen, että jostain tulisi vastaan mahdollisuus syödä jotain tai edes saada vähän vettä. 27-reikäiseltä kentältä löytämällämme ykköstiillä (B1) oli sadettimet päällä, lätäköistä ja valumista päätellen olivat olleet jo hyvän aikaa. Tiipaikalta oli hankala löytää tasaista lyöntikohtaa tai hyvää nurmea, joten emme edes yrittäneet etsiä sellaisia. Löimme avauksemme vesisuihkujen läpi ja sadettimien pyörimisliikettä mukaillen lähdimme etenemään.

 

Turvallisuus ennen kaikkea. 

 

Kierrosta edeltäneen neljän kuukauden mittaisen pelitauon jälkeen löin yllätyksekseni kohtuullisen draivin ja sen perään myös kohtuullisen lähestymisen griinin viereen. Kehnon chipin jälkeen pääsin puttaamaan pitkältä, jolloin muistin, että uusien sääntöjen perusteella saan putata, vaikka lipputanko oli reiässä. Tästä intoutuneena pitkä par-puttini melkein upposi. Päivän pelien aikana kävi selväksi, että sääntömuutos on klubipeleissä varsin toimiva. Lukuisat pitkät putit saatiin lyötyä ilman odottelua. Ammattilaisturnauksissa lipputangon kanssa puttaaminen tosin näyttää todella väärältä. Ehkä se on tottumiskysymys, tai ehkä se on jotain, mihin ei pitäisi olla tarvetta tottua – aika näyttää.

 

Kun olimme pelanneet ensimmäisen reiän, olimme hukassa. Kylttejä seuraavalle tiipaikalle ei näkynyt ja nurmi oli kulunutta joka puolelta viheriötä, joten siitäkään ei saanut apuja. Kävelimme lähimmälle tiille, joka sattui olemaan numero A9. Pelasimme siitä ja viheriölle päästyämme näimme toisella väylällä kaksi hahmoa pelaavan meidän suuntaamme läheiselle viheriölle. Vain toisella oli bägi mutta molemmat pelasivat.

 

 Tiipaikkojen kunnossa oli toivomisen varaa. Jos kuntoa ei huomioida, kenttä oli oikeastaan varsin mainio.

 

Epävarmoina siitä, mitä koko paikassa oikein tapahtuu, pelasimme reiän loppuun ja siirryimme nälkäisinä seuraavalle näkemällemme tiipaikalle (A1). Kanssamme kentän hiljaista rauhaa häirinnyt kaksikko seurasi silmä kovana etenemistämme. Valkohapsinen herra tuntui keskittyvän bägin vetämiseen ja pelaamiseen, kun lyhyempi, tuumanpaksuista sikaria polttanut herra keskittyi enemmän tuijottamaan meitä.

 

Pohdimme, olisiko kenttä suljettu omistajan pelaamista varten ja että olimmekohan juuri löytäneet kyseisen omistajan. Jäimme odottelemaan tiille arvellen, että ehkä kaksikkokin on tulossa samalla tiille ja saisimme jonkinlaisen selvyyden tilanteeseen joko herrasmieskaksikon kertomana tai turvallisuusjoukkojen tavaamana.

 

Pelattuaan reiän loppuun miehet kävelivät hiljalleen meitä kohti. Kun välimatka pieneni, aloimme tunnistaa heidänkin kasvoiltaan samanlaisia epävarmuuden merkkejä kuin omat olemuksemme varmasti myös viestivät. ”Onko kenttä auki,” sikarimies kysyi amerikanenglanniksi. Huh, hän ei ole omistaja eikä turvallisuusjoukkojakaan varmasti ole odotettavissa. Emme osanneet antaa varmaa vastausta vaan kysyimme, ovatkohan herratkin FEGGA:n konferenssin osallistujia. Kävi ilmi, että sikarimies oli Yhdysvaltojen kenttämestariyhdistyksen (GCSAA) edustaja ja harmaahapsinen, kaverinsa nimellä varustettua bägiä vetävä herra Brittien kenttämestariyhdistyksen (BIGGA) edustaja.

 

Vaikka tarkoituksenamme oli pelata Jannen kanssa suorinta reittiä takaisin hotellille vihdoinkin syömään jotain ja odottamaan ruotsalaisten saapumista sopimaamme maaotteluun, tartuimme herrasmiesten ehdotukseen pelata heidän kanssaan pari reikää. Kaikki löivät hyvät avaukset ja lähdimme etenemään. Tiedustelimme varovasti, miksi herrat mahtavat pelata vain yhdellä bägillä ja vastaus mukaili omia kokemuksiamme. Brittiherra oli varannut itselleen vuokrabägin, jonka olikin löytänyt caddiemasterin tiskin edestä. Ongelmana vain oli, että hänen ja vuokrabägin välissä oli lukittu lasiovi. Niinpä herrat olivat päättäneet lähteä pelaamaan jaetulla setillä.

 

Sikarimiehen sikari jatkoi hidasta palamistaan, kun Janne sai puhelimitse yhteyden FEGGA:n toiminnanjohtajaan Dean Cleaveriin, joka oli vastuussa järjestelyistä. Dean kertoi löytäneensä jonkun, joka voi tulla avaamaan ovet. Vaikka tämä olikin hyvä uutinen, ei kuulostanut siltä, että olisimme vieläkään saamassa ruokaa…

 

Pelattuamme reiän loppuun löysimme helposti seuraavan tiin (A2). Löimme kaikki jälleen hyvät draivit kohti klubitalon läheisyydessä olevaa griiniä. Yllätykseksemme löysimme Jannen kanssa pallomme lipunmittaisina, Jannen pallon forelta ja omani bunkkerista. Bunkkereiden hiekat olivat valuneet tasaiseksi alustaksi esteiden pohjalle, ja vaikka tämäkin bunkkeri oli selvästi ajettu viime aikoina, oli betoninkovuisesta hiekasta pelaaminen sand wedgellä huono ajatus.

 

Pelasimme reiän loppuun ja kävelimme klubille, jossa toivoimme Deanin olevan avaamassa ovia ja paistamassa hampurilaisia. Sen sijaan löysimme toisenkin GCSAA:n edustajan veryttelemästä golfkierrosta varten. Jossain välissä caddiemasterin ovi oli avattu ja kaikki mailoja tarvitsevat saivat varaamansa bägit. Sisältä löytyi myös vesipulloja, joita riitti kaikille. Lähdimme Jannen kanssa kävelemään hotellin suuntaan, kun törmäsimme tilannetta ihmettelevään ja pahoittelevaan Deaniin, joka oli saanut hotellilta avukseen Donatellan, joka häpeissään pahoitteli, että lähtöaikoja ei ollut vahvistettu ja että klubitalo palveluineen oli suljettu kokonaan.

 

Finnkampen

 

Janne tavoitti puhelimitse ruotsalaiset, jotka olivat saapuneet hotellille ja aikoivat nauttia pikaisen lounaan. Olimme hieman liian kaukana hotellilta, jotta ruotsalaisten ”pikainen lounas” ennen seuraksemme kentälle siirtymistä olisi kuulostanut lohduttavalta – meidänkin piti ehtiä syödä. Pyysimme Ruotsin kentänhoitoyhdistyksen edustajaa Görania tilaamaan meillekin pasta-annokset ja lähdimme tallustamaan nälkäisinä kohti hotellia. Matkalle osui väylä A3, joten pelasimme sen läpi.

 

Löysimme Göranin ja kollegansa Kristianin hotellin aularavintolasta odottamasta annoksiaan. Kysyin Kristianilta, mitä pastaa he olivat tilanneet. Harmikseni Kristian oli tilannut katkarapupastat – en oikein välitä äyriäisistä. Jouduin tekemään päätöksen, että ruokailun ei tarvitse olla nautinto, vaan energiaa antava suoritus. Ehdimme rupatella hyvän tovin ennen kuin annokset lopulta tulivat pöytään italialaisella tehokkuudella. Söimme pastamme, joissa oli onnekseni katkarapuja tuskin nimeksi, ja lähdimme kentälle kolmen aikaan iltapäivällä. Aikataulu tuntui vähän tiukalta, kun illallisvastaanotto alkaisi klubilla klo 20:00.

 

Nelipallo-ottelu eteni pitkälle melko tasaisena ja päättyi yllätyksettömästi Ruotsin selkeään 4/2 voittoon, vaikka Göran lopetti kierroksen 15 pelatun reiän jälkeen Ruotsin ollessa dormiessa. Pystyimme taistelemaan yllättävän hyvin kahta scratch-pelaajaa vastaan, vaikka Jannen noin seitsemän tasoituksella ja omalla parinkympin tasoituksellani sain otteluun tasoitukseksi vain yhden lyönnin jokaiselle reiälle eikä Janne saanut lyöntiäkään.

 

Göranin peli loppui selkäkipujen valitteluun klubin lähelle. Pelin jälkeen hotellille päästyämme löysimme Göranin, joka oli joutunut – selkäänsä säästelläkseen – kävelemään klubilta hotellille pidemmän matkan kuin me muut kävelimme pelaamalla viimeiset pari reikää. Göran ei kuitenkaan harmitellut päätöstään, koska uskoi sen johtaneen Ruotsin voittoon. Virkistäytymisen, suihkun ja vaatteidenvaihdon jälkeen suuntasimme takaisin klubille tervetuloillalliselle. Muut menivät busseilla, kun me Jannen kanssa kävelimme vähintään puolta lyhemmän matkan kentän läpi viilenevässä Rooman illassa.

 

Ryder Cup 2022

 

FEGGA:n puheenjohtaja Paul Worster painotti avajaisillan tervetulopuheessaan brittiläisellä täsmällisyydellä, että seuraavan aamun bussikuljetus Marco Simone Golf & Country Clubille lähtee kello 8:00. Ei 8:05, ei 8:10, vaan tasan 8:00. Konferenssivieraat olivat seuraavana aamuna ulkona valmiina, kun bussit saapuivat hotellille tasan kahdeksalta ja lähtivät viisi yli. Olimme ehtineet nauttia Jannen kanssa kiireisen mutta maittavan aamiaisen viidessä minuutissa ennen bussin oletettua lähtöä ja värjötelleet hyvän tovin ulkona bussia odotellen.

 

Matka hotellilta vuoden 2022 Ryder Cup -kentälle kaupungin toiselle puolelle kesti aamuruuhkassa tunnin. Lämpötila oli aamulla vain viitisen astetta plussan puolella, joten kuskilla oli paksu talvitakki ja hanskat – auton lämmitys oli asetettu 28,5 asteeseen. Kun lämpöä alkoi olla kuskin mielestä liikaa, hän avasi ensin ikkunan ja sitten riisui takkinsa. Auton lämpötilaa kuski ei nähnyt tarpeelliseksi laskea. Ehkä hanskojen riisumisen jälkeen olisi ollut lämmityksen alentamisen vuoro. Minibussissa oli myös liian lyhyestä turvavälistä varoittava laite, joka toimi hyvin ja piippasi aina, kun etäisyys edellä ajavaan autoon oli liian pieni. Turvarajaksi oli asetettu naurettava 0,7 sekuntia, joka oli laitteen mukaan riittävä turvaväli, kun Liikenneturva suosittelee Suomessa turvaväliksi taajamassa 2,5 sekuntia ja maantienopeuksissa jopa neljä sekuntia.

 

Saapuminen Marco Simonen kentälle oli kaukana siitä, mitä Ryder Cup -kentältä odottaisi. No, onhan tässä kolme ja puoli vuotta aikaa saada paikat kuntoon. Sisääntulossa muurin ja porttien maalit olivat rapistuneita ja muurien sisäpuolella ensimmäiset rakennukset näyttivät hylätyiltä. Parkkipaikoilla kivetyksen väleistä kasvoi sen verran ruohoa, että sen hoitamiseen on varmaan nimetty oma kentänhoitotiiminsä. Dean Cleaver totesikin, että oli aika suuri kontrasti siirtyä huippuunsa viritellyltä ja kaikki yksityiskohdat huomioineelta Le Golf Nationalin Ryder Cup -kentältä Pariisista vasta uudistustöiden alkuvaiheessa olevalle Marco Simonelle.

 

 

Paul Worster toivotti osallistujat tervetulleiksi konferenssiin toivoen vilkasta keskustelua ja verkostoitumista yhteistyökumppanien ja muiden vierailijoiden kanssa. Marco Simonen kenttämestari Riccardo Tirotti kertoi luvanneensa aurinkoa ja tänään sitä saimmekin. Aamun ensimmäisten esitysten oli suunniteltu Italian golfliiton edustajan Stefano Bonin esitys. Taksi oli kuitenkin tehnyt tepposet ja herra joutui tulemaan paikalle junalla. Aamun ohjelma jouduttiin laittamaan uusiksi, mutta se ei haitannut, vaan johti mielenkiintoiseen keskusteluun viime kesän haasteista ympäri Euroopan. Bulgariassa kausi oli alkanut märkänä ja päättynyt poikkeukselliseen kuivuuteen kasvattaen vedenkulutusta 50 prosenttia, Belgiassa joudutaan löytämään kastelulle vaihtoehtoja, koska lainsäädäntö rajoittaa kastelemisen ajankohtia ja myös Isossa-Britanniassa on alettu kiinnittää enemmän huomiota kasteluun samalla, kun ihmiset ovat selkeästi alkaneet ymmärtää, miten hauraista asioista on kyse, kun puhutaan ympäristöstä.

 

Aamupäivän päätteeksi pääsimme vielä kuulemaan odotetun ohjelmanumeron Marco Simone -kentän uudistustöistä vuoden 2022 Ryder Cupia varten. Tiivistetysti kerrottuna koko kenttä tehdään täysin uusiksi. 27-reikäinen kokonaisuus muutetaan 18-reikäiseksi ja yli jäävällä alueelle rakennetaan Ryder Cupia varten media-alueet ja muut tekniset tilat. Pelkästään pysäköintitilaa oli esimerkiksi Pariisin Ryder Cup -kentällä Le Golf Nationalissa 50 hehtaaria, eli noin yhdeksän reiän tarvitseman alueen verran.

 

Vielä riittää tekemistä, että Marco Simone saadaan pelikuntoon vuoden 2022 Ryder Cupiin.

 

Haasteita joka puolella Eurooppaa

 

Lounaan jälkeen osallistujat jaettiin kolmeen ryhmään edustamiensa alueiden mukaisesti: Pohjois-, Etelä-, ja Keski-Eurooppa. Muiden jäädessä sisätiloihin pohjoisen edustajat lähetettiin ulos – muut olisivat saattaneet palella. Ryhmät pohtivat omien alueidensa suurimpia haasteita nyt ja lähitulevaisuudessa. Pohjoisen suurimmat kolme haastetta ovat ryhmän keskustelun mukaan osaavan työvoiman – ja paikoin ylipäätään työvoiman – saatavuus, yhä ennustamattomammiksi muuttuvat sääolosuhteet ja kemikaalien käyttöön liittyvä lainsäädäntö.

 

Täysin kemikaalitonta kenttää niin sanotulla Ian MacMillan -metodilla Estonian Golf & Country Clubilla pyörittävä kenttämestari Kris Misiaczyński kertoi omista kokemuksistaan kentänhoidosta ilman kemikaaleja. Muutaman haastavan vuoden jälkeen viheriötkin pärjäävät hyvin ilman talvisuojausta ja taudintorjunta-aineita.

 

Keskisessä Euroopassa suurimmat ongelmat ovat veteen liittyvät haasteet, kuten sen saatavuus sekä kenttien kuivatus ja kastelu, ilmastonmuutoksen myötä tarvittavat uudet ruoholajikkeet ja niiden kestävyys erilaisissa olosuhteissa, työvoiman saatavuus, kemikaaliton maailma sekä golfarien oletettavasti kasvaviin odotuksiin vastaaminen samalla, kun kenttien omistajat ja johtavat haluavat parempaa laatua pienemmillä kustannuksilla. Etelä-Eurooppaa huolettavat samoin vedenkäyttö, nurmen terveys muuttuvassa ympäristössä, työntekijöiden ammattitaito sekä golfin ja kentänhoidon ammatin maine.

 

Rooma

 

Iltapäivän seminaarin jälkeen kokoonnuimme yhteiskuvaan Marco Simonen klubitalon yläterassille, josta matka jatkui busseilla Rooman keskustaan. Ryhmä jakaantui kahtia: osa lähti opastetulle kierrokselle tutustumaan joihinkin lähialueen nähtävyyksiin ja osa jäi ravintola-alueelle palautumaan raskaasta seminaaripäivästä. Itse lähdin monen muun pohjoismaisen tavoin turistikierrokselle.

 

Aloitimme jo pimentyneessä Rooman illassa Piazza Campo de’ Fiori -aukiolta, jossa oppaan mukaan Julius Caesar kuoli kauan sitten. Seuraavan aukion keskellä oli upea suihkulähde neljän jumalpatsaan komistamana. Yksi jumalista peitteli häpeissään kasvojaan, koska ei vielä ollut onnistunut selvittämään, mistä Niili saa alkunsa. Oppaan esitelmän jälkeen käännyin ottamaan valokuvaa päätään peittelevästä patsaasta ja ympäri käännyttyäni ryhmä oli kadonnut. Olin hetken huolissani, miten ryhmä pärjää, kunnes tajusin, että onneksi opas on heidän tukenaan.

 

Soitin Jannelle pelastaakseni kadonneen ryhmän, mutta puhelu meni italiankieliseen vastaajaan. Toisella yrittämällä sain Jannen kiinni ja hän lähetti Whatsappissa live-sijaintinsa. Seurasin kartan ohjeita ja löysinkin pian eksyneen ryhmän Pantheonista kuuntelemasta oppaamme esitystä. Ensimmäisenä islantilaiset ehtivät osoittamaan ilahtumisensa, kun olin löytänyt heidät ja pian ilakointiin liittyivät myös ruotsalaiset ja lopulta tanskalaiset. Norjalaiset eivät päässeet osaksi iloista jälleennäkemistä, koska he lähtivät kierroksen sijaan oluelle.

 

Pantheon oli upea. Kuljimme Rooman vanhimpien siltojen yli, näimme juutalaisen alueen (jonne Rooman johtajat aikoinaan halusivat rajata juutalaisväestön eroon ”kunnon” ihmisistä ja jossa nyt oli lukuisia hyvän näköisiä ravintoloita) ja monenlaisia raunioita. Pohdimme Jannen kanssa nykyistä ajatusmallia, jossa tuntuu olevan arvokasta antaa historiallisten rakennelmien ränsistyä ja olla poissa käytöstä. Olisiko rakennukselle arvokkaampaa ja kunnioittavampaa kunnostaa ne alkuperäiseen kuntoonsa ja käyttää niitä suurin piirtein alkuperäisessä tarkoituksessa? Kukapa ei nauttisi jalkapallon tai konsertin seuraamisesta Colosseumilla.

 

Kierros päättyi ravintola-alueelle, josta löysimme nopeasti meille varatun ruokalan. Kaunis italialainen ravintola (onko Italiassa muita kuin italialaisia ravintoloita?) tarjosi monikymmenpäiselle ryhmällemme upeat tilat, ja oli paikalla kymmenittäin muitakin ihmisiä. Ravintolassa oli vain yksi miesten vessa, ja kun ryhmämme koostui lähinnä miehistä, oli jono paikoin aika pitkä. Samalla naiset pääsivät kulkemaan rauhassa omaan vessaansa jonottamatta. Epäreilua.

 

Istuimme pienessä pöydässä suomalaisedustuston, kahden Viron yhdistyksen edustajan (joista toinen oli puolalainen ja toinen kanadalainen) sekä Ruotsin Göranin ja Kristianin kanssa. Alkupaloina pöytään kannettiin parmankinkkua ja ricottaa pähkinöiden ja hunajan kanssa, jonkinlaista raejuuston tyyppistä juustoa kirsikkatomaattien kanssa, ”juutalaistyylistä” paahdettua artisokkaa juuston ja pippurin kanssa sekä lihapullia roomalaisittain. Alkupalojen jälkeen tarjoiltiin pastaa pekonin ja tomaattikastikkeen kanssa sekä itse tehtyä spagettia juuston kanssa pippurilla maustettuna. Sitten pääsimme pääruokaan.

 

Alkupalojen jälkeen kuuntelimme naureskellen naapuripöytää, johon tilattiin lisää artisokkaa ja lihapullia. Eivätkö he olleet nähneet ruokalistaa? Kun toinen pasta-annos tarjoiltiin, heillekin valkeni, että ruokaa on tulossa aikamoinen määrä. Pääruoaksi kahden väliruokana tarjotun pasta-annoksen jälkeen pöytiin tuodun vasikanposken aikaan elämä naapuripöydässä alkoi kuulostaa jo aika vaikealta. Kolmen tunnin ruokailun päätteeksi nautittu jonkinlainen suklaa- ja taikinajälkiruoka meni kuitenkin vielä alas. Hotellille palattiin hyvin syötettyinä puolilta öin.

 

Robotiikka tulee – pitääkö olla valmis?

 

Toisen konferenssipäivän aamuna oli ensimmäistä mukavammin aikaa aamupalalle – jos kenelläkään ylipäätään oli nälkä edellisillan järjettömän fiestan jälkeen. Konferenssitilat olivat Parco dei Medici -hotellilla mukavammat kuin Marco Simonen klubilla, koska hotellilla oli pöydät, mikä helpotti läppärin käyttöä ja muistiinpanojen tekemistä. Luulisi tosin, että ”laptop”-tietokoneen käyttö olisi helpompaa sylissä pidettynä kuin pöydällä, mutta näin ei ollut…

 

Yhdeksältä hotellin seminaaritilassa aloitettiin kuuntelemalla esitykset robotiikasta ja drone-lennokkien käytöstä taudintunnistuksessa. Terveet lehdet heijastavat valoa eri aaltopituudella kuin sairaat lehdet, joten lennokkeihin asennetuilla infrapuna- ja muilla erikoiskameroilla tunnistaa kentän kasvien terveyden ja tautialueita pystyy hoitamaan tarkemmin. Robottileikkureita on jo käytössä, mutta ne mukailevat käytössä olevia ihmisohjasteisia leikkureita eivätkä näin hyödynnä täysin robotiikan mahdollisuuksia. Pelloilla voi jo olla käytössä pienten robottien joukkoja, jotka toimivat yhteistyössä ryhminä. Tällaiset pienet ”robottiarmeijat” toimisivat hyvin golfkentilläkin, kun niiden ei tarvitse väistää golfareita ja ne pystyvät työskentelemään hiljaa aiheuttamatta häiriötä pelaajille tai naapurustolle. Teknologian kehitystä ja hyvää mielikuvaa ei taida kuitenkaan edistää puhuminen robottiarmeijoista, jotka eivät väistä ihmisiä…

 

Ryder Cup -kokemuksia

 

Aamupäivän kahvitauon jälkeen pääsimme kuulemaan tanskalaisen Casper Eriksenin kertomuksen kuukauden työrupeamastaan Ryder Cupin aikaan Le Golf Nationalissa. Casper oli valittu FEGGA:n järjestämään työkokemusohjelmaan sadan hakijan joukosta. Myös Estonian Golf & Country Clubin Paul Marley kertoi omasta viikostaan Ryder Cupissa. Paul valittiin kymmenen muun kanssa 700 hakijan joukosta töihin Le Golf Nationaliin Ryder Cup -viikoksi. Paul kertoi, että olisi tyytyväinen elämäänsä, vaikka tämä viikko jäisi parhaaksi kokemukseksi, niin vaikuttava se oli.

 

Paul oli valmistautunut työkomennukselleen perusteellisesti, mutta keskellä viimeistä yötä ennen lähtöä Pariisiin jokin alkoi kalvaa mieltä ja Paul tarkisti vielä saamansa ohjeistuksen. Ohjeissa oli pyydetty tuomaan lippu kotikentältä, mutta Paul oli ensilukemalla ymmärtänyt väärin ja ostanut Viron lipun. Keskiöinen reissu Estonian Golf & Country Clubille lippuvarkaisiin ei onneksi johtanut sanktioihin, vaan aamuyön ystävällinen tekstiviesti kenttämestarille ja toimitusjohtajalle (”varastin yhden lipun, koittakaa pärjätä”) riittivät selittämään teon parhain päin.

 

Iltapäivän kohokohtiin lukeutui oma esityksemme – ainakin itselleni, en tiedä yleisöstä. Kerroimme lyhyessä katsauksessamme Jannen kanssa FGA:n yhteistyöstä muiden Suomi Golfin toimijoiden kanssa. Vaikka esitys oli lyhyt, jää se varmasti mieliimme. Eipä sitä ihan joka päivä pääse esiintymään kansainväliseen konferenssiin!

 Kerroimme eurooppalaisille kollegoillemme suomalaisesta yhteistyöstä.

 

Finnkampen – part 2?

 

Olimme sopineet Göranin ja Kristianin kanssa alun perin, että pelaisimme lähtöpäivän aamuna Marco Simonen ennen lentoamme kotiin – olimmehan eläneet siinä uskossa, että tiistain kenttämme olisi ollut juuri tuleva Ryder Cup -areena. Klubilla vieraillessamme emme kuitenkaan olleet kentästä enää niin innostuneita, että lähtisimme kiireisellä aikataululla pelaamaan kaupungin toiselle puolelle kenttää, jonka yksikään reikä ei olisi enää käytössä Ryder Cupissa. Niinpä sovimme uudet pelit tutulle hotellin kentälle.

 

Torstaina Göran sai kuitenkin viestin ystäviltään, jotka olivat Roomassa ja aikeissa pelata perjantaiaamuna tulevalla Italian Open -kentällä Olgiatassa. Kristian kertoi tästä minulle ja kutsui meidätkin mukaan. Aikataulu vaikutti mahdottomalta, koska kentälle oli 40 minuutin matka ja lentomme lähtisi jo kahden aikaan iltapäivällä. Kiitin Kristiania kutsusta todeten aikataulun olevan liian tiukka. Koska tiesin Jannen olevan eri mieltä, pyysin Kristiania olemaan kertomatta muutoksesta hänelle – kertoisin itse perjantaiaamuna, kun olisi jo liian myöhäistä.

 

Suunnitelmani toimi täydellisesti, kunnes hetkeä myöhemmin löysin Jannen iloisena Göranin seurasta. Janne oli sopinut Göranin kanssa, että lähdemme aamulla ruotsalaisten seuraksi Olgiataan. Onneksi iltamme venyi yli puolen yön ja Jannekin tuli järkiinsä. Sovimme, että lähdemme ruotsalaisten matkaan, jos heräämme ilman herätyskelloa ennen seitsemää. Emme enää nähneet ruotsalaisia ystäviämme seuraavana aamuna, vaan saimme nauttia rauhallisen aamupalan reilusti auringonnousun jälkeen hyvin levänneinä ilman kiirettä mihinkään.

 

Jälkipuhe

 

Tämä oli kolmas vierailuni FEGGA:n yhteiseurooppalaiseen konferenssiin. Vuosi vuodelta ympäristöasioiden, vastuullisen kehityksen ja yhteistyön teemat kasvavat suurempaan rooliin. Toivottavasti näin tapahtuu myös kaikkien arjessa niin kotona kuin työssäkin.

 

Konferenssit ovat tarjonneet mahdollisuuden tutustua ihmisiin eri puolilta Eurooppaa. Sveitsissä kamppaillaan hyvin samanlaisten asioiden kanssa kuin Pohjolassa samalla, kun Etelä-Ruotsin golfkausi eroaa Helsingin seudusta valtavasti. Eri maiden ja alueiden käytännöt niin kentänhoidossa kuin kentänhoitoyhdistysten pyörittämisessä ovat samaan aikaan samanlaisia ja erilaisia. Haasteet ovat yhteisiä (yhdistysten jäsenten aktivointi, kentänhoitoon vaikuttava lainsäädäntö, muuttuva ympäristö, työvoiman saatavuus…) eikä ratkaisuja ole tuntunut löytyvän suurella rintamalla. Silti lähes jokaisessa keskustelussa oppii jotain uutta, jonkin pienen asian, joka on auttanut jotakuta toista ratkaisemaan ongelmat, joiden kanssa itse painii.

 

Verkostoitukaa ja keskustelkaa naapureiden ja kauempana olevien ihmisten kanssa. Ehkä sinulla on ratkaisu heidän ongelmiinsa.

Please reload

Copyright 2019 FGA ry

  • w-flickr
  • w-rss
  • w-vimeo
  • w-youtube