Suomen ja Ruotsin kentänhoitoyhdistykset kohtasivat reikäpeliottelussa
Matkustimme helmikuun lopulla puheenjohtaja Janne Lehdon kanssa Roomaan eurooppalaisten kentänhoitoyhdistysten vuotuiseen konferenssiin helmikuussa. Olimme sopineet konferenssia edeltävälle päivälle maaottelun ruotsalaisten kollegoidemme kanssa: kohtaisimme heidät vuoden 2022 Ryder Cup -kentällä.
Matkaa edeltävinä päivinä epäluulo alkoi vallata mieleni. Olimmeko todella menossa pelaamaan kentälle, joka oli hotellista katsottuna toisella puolella kaupunkia? Aikataulullisesti se tuntui mahdottomalta, koska ruotsalaisten lentokone saapuisi vasta puolilta päivin ja kahdeksalta pitäisi olla yhteisellä illallisella hotellin golfkentän klubilla. Meille selvisikin hotellille saavuttuamme, että pelaisimme hotellin oman kentän, Golf Parco de’ Medicin.
Lähdimme Jannen kanssa kävelemään kohti klubia. Kentällä ei näkynyt pelaajia ja klubille päästyämme huomasimme, ettei sielläkään ole ketään, edes henkilökuntaa. Olimme kuitenkin sopineet pelit konferenssi-isäntämme ohjeiden mukaisesti, joten uskalsimme olettaa pelaamisen olevan sallittua. Päivän mittaan löysimmekin kenttäalueelta muitakin konferenssin osallistujia ja pahoittelevia isäntiä ja emäntiä, joten kaikki oli kunnossa. Paitsi kenttä.
Pelasimme Jannen kanssa muutaman reiän odotellessamme vastustajiamme. Tiialueilta oli vaikea löytää pinnanmuotojen tai nurmipinnan osalta tasaista kohtaa, mutta emme antaneet sen häiritä. Viheriöt olivat varsin hyvässä kunnossa ja pallo käyttäytyi odotetulla tavalla – paitsi niinä kertoina, kun pidemmät putit kolahtivatkin kuppiin. Väylät olivat kovat ja saviset. Ohuimpiinkin divotteihin riitti savea ja liian pitkään pyörineiden sadettimien kohdalla maa oli märkää ja savista liejua. Kentän opasteet olivat ihan hyviä, jos ne sattui löytymään. Heti ensimmäisen pelaamamme reiän, joka oli 27-reikäisellä kentällä numeroltaan B1, jälkeen eksyimme ja päädyimme pelaamaan reikää A9. Tämä ei haitannut, vaan pääsimme sopivasti pelaaman takaisin klubin ja hotellin suuntaan.
Muutaman reiän jälkeen saimme puhelinyhteyden Ruotsin kentänhoitoyhdistyksen SGA:n toiminnanjohtajaan Göran Tyrsingiin. Sovimme tapaavamme heidät hotellin aulassa lounaan merkeissä. Pelasimme vielä pari reikää hotellin suuntaan ja löysimme Göranin ja SGA:n puheenjohtajan Kristian Hägglundin odottelemasta kaikille tilattuja pasta-annoksia.
Lounaan jälkeen siirryimme hotellista katsottuna lähimmälle tiille (A4) ja lähdimme pelaamaan Suomi-Ruotsi-nelipallomaaottelua. Koska kaikki muut ryhmässä osasivat pelata – molempien ruotsalaisten tasoitukset olivat lähellä nollaa ja Jannella noin 7 verrattuna omaan tasoitukseeni noin 20 – sain lyönnin eteen jokaisella reiällä. Tasoitusta ei tarvittu ensimmäisellä reiällä (par 3), jossa käytin vain yhden lyönnin. Ei, en tehnyt holaria vaan kadotin palloni pusikkoon ja Ruotsi pääsi heti johtoasemaan, kun Jannekaan ei pystynyt päihittämään Kristianin tekemää paria.
Muutaman reiän lämmittelyn jälkeen alkoi sujua, kun tein kolme paria putkeen ja pääsimme kahden reiän johtoasemaan. Tässä vaiheessa alkoi tietenkin ruotsalaisten valitus antamastaan tasoituksesta. Ilmeisesti reiluinta olisi, että tasoitusta saanut pelaaja häviäisi kaikki reiät reilulla marginaalilla. Ottelu tasoittui ja pelasimme pitkään tasatuloksessa.
Kentän kunto aiheutti keskustelua koko kierroksen ajan. Göran totesi, että pelaamansa reilun 300 kentän joukossa tämä ei pääsisi kuntonsa puolesta parhaan 300 joukkoon. Ryhmä kuitenkin kehui kentän suunnittelua ja layoutia, jotka tekivät kentästä sopivan haastavan ja mielenkiintoisen pelata. Huono kunto ei haitannut pelikokemusta – ainakaan omalla kohdallani – vaan kierros oli todella miellyttävä.
Noin reiällä B4 näimme klassisen suorituksen Göranilta: putterilla ulos bunkkerista. Pallo nousi hienosti viheriön reunalle mutta se ei auttanut reiän voittamisessa, vaan reikä tasattiin. Ei hyvistä suorituksista johtuen, vaan saamani epäreilun tasoituksen vuoksi – voitto olisi reiluuden nimissä kuulunut tietenkin Ruotsin scratch-tasoiselle joukkueelle, joka onnistui tekemään parin. Seuraavalle tiille harhaillessamme löysimme kollegoitamme etsimästä seuraavaa tiitään samasta kohdasta, jossa olimme Jannen kanssa harhailleet lämmittelyrei’illämme.
Kierros eteni tasaisesti hyvien ja epäreilujen suoritusten siivittäminä ja piisameita väistellen kohti viimeisiä reikiä. Ruotsi oli päässyt kolmen reiän etumatkalle, kun reikiä oli jäljellä kolme. Tässä vaiheessa olimme lähellä klubia, joten selkäänsä valitellut Göran lopetti pelaamisen ja jätti loppukierroksen Kristianin vastuulle. Ratkaisu oli Ruotsin kannalta hyvä, koska Kristian osoitti seuraavalla reiällä (A1) erinomaisia otteita lyömällä kierroksen parhaan lähestymisensä kaukaa aivan lipulle. Ottelu päättyi yllätyksettömästi Ruotsin voittoon 4/2 epäreilusta tasoituksesta huolimatta.
Pelasimme vielä viimeiset kaksi reikää päästäksemme hotellille. Kello alkoi olla jo paljon ja kenttää valaisi lähinnä matalalla möllöttänyt täysikuu. Toiseksi viimeinen reikämme (A2) on lyhyt, päälle draivattava par-nelonen, jonka kaikki avasivatkin hyvin, vaikka pallojen lentosuunnasta ei ollutkaan hajua ennen kuin ne löytyivät kaikki hyviltä sijainneilta viheriön ympäristöstä. Viimeinen reikä (A3) avattiin jo todella pimeässä eikä kukaan pelannut pitkää par-vitosta loppuun, koska kaikkien pallot katosivat pimeyteen jossain vaiheessa - omani heti lähdettyään tiiltä jonnekin muualle kuin väylän suuntaan.
Kentän surkeasta kunnosta ja (kirjaimellisesti) olemattomasta palvelusta huolimatta pelasimme todella miellyttävän kierroksen. Mitkä tekijät vaikuttivat hyvään kokemukseemme? Oliko siinä kyse vain verivihollisen kohtaamisen tuomasta adrenaliiniryöpystä? Viilentyvä Rooman ilta oli kaunis, mutta mistään etelän lämmöstä ei ollut kyse, vaan vaatteita joutui vaihtelemaan edes-takaisin sen mukaan, osuiko auringon eteen pilviä tai puita vai ei. Kenttä oli myös niin kova, että jalat olivat sohjoa vielä seuraavana päivänä. Kaikki yksittäiset tekijät tuntuivat olevan pielessä ja siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – onnistuimme saamaan ikimuistoisen golfkokemuksen.
